maanantai 4. toukokuuta 2015

Kun mieli on kipeä



Hei,

Joskus elämä ei ole iloa ja hymyä. Tai voi se olla ulospäin, mutta ei sisäisesti. Sisällä voi olla suuri musta möykky joka ei tule ulos itkemällä eikä huutamalla. Yöt menevät pätkittäisillä unilla, mieli on kipeä. Todella kipeä...

Haet apua, saat lääkkeitä. Syöt niitä koska lääkäri on määrännyt. Ne ei auta. Haet uudestaan apua, saat lisää lääkkeitä. Taas tahdot uskoa että tällä kertaa ne auttavat. Eivät auta.
Et enää jaksa viidennen tai kuudennen kerran jälkeen hakea apua. Soitat viimeisillä voimillasi läheisellesi, että et enää jaksa tätä pahaa oloa.



Läheisesi vie sinut päivystykseen, taas kerran. Ja miksikö taas kerran? Koska kukaan ei ole ottanut sairauttasi vakavasti vuosien saatossa. Paikasta paikkaan pompottelusta on tullut tässä yhteiskunnassa tapa. Neljä itsemurhayritystä. Kymmenittäin lääkärikäyntejä. Kymmenittäin eri lääkkeitä.

Tulee hyvä jakso. Jaksat hymyillä. Jaksat tehdä ruokaa ja puuhastella arkisia asioita. Nukut normaalisti. Kunnes alkaa menemään yli.
Valvot öitä, valvot vuorokausia. Teet kaikkea mihin et ole aiemmin kyennyt, ihan kuin yrittäisit ottaa sen ajan kiinni mitä vaikeana aikana menetit. Työskentelet pysähtymättä, kunnes joku sinut pysäyttää. Yleensä se on oma kehosi, sydämesi. Ja taas kierre alkaa alusta, vajoat tyhjyyteen. Omaan mustaan maailmaasi.



Vuosikymmeniä olen seurannut elämääsi ja rukoillut, että saisit hoitoa sairauteesi ammattilaisilta. Olen yrittänyt saada sinulle apua, mutta joka paikassa resurssipula tulee vastaan. Viimeisten kuukausien aikana kun olemme käyneet päivystyksessä kanssasi, olemme kuulleet/nähneet sen karmeuden missä Suomen (eli ns. hyvinvointivaltion) terveydenhoidon tilanne on.

Alkuvuodesta kun vajosit taas pikku hiljaa synkkyyteen haimme apua. Saimme ajan kesäkuulle, eli noin puolen vuoden päähän. Tosin sekin evättiin monta kertaa, mutta luojan kiitos saimme apuja tähän taisteluun hieman ylemmältä taholta. Nyt vain toivon, että sinä jaksat sinne kesäkuulle asti. Eilen vein sinut osastolle hoitoon koska pelkäsit itseäsi. Viikon he kuulemma sinua pitävät siellä, olivat pakottaneet sinut allekirjoittamaan sopimuksen vaikka olet ihan rikki. Ja tottahan toki he aloittivat taas kerran uuden lääkityksen, ihan kun ne aiemmat lääkkeet eivät jo olisi riittäneet.

Monet kysymykset ovat pyörineet mielessäni jo vuosia. Miksi et saa omaa lääkäriä joka seuraisi lääkitystäsi? Terapia, miksei sellaista järjestetä? Miksei vuosienkaan jälkeen kukaan tee diagnoosia jotta hoito voisi alkaa? Ja kuka ottaa vastuun jos kävisi se mitä en tahdo edes ajatella?





Välillä elämä ottaa ja välillä antaa.


Jonna



12 kommenttia:

  1. <3
    Mielen sairauteen ei ole verikoetta. Voi kunpa olisikin niin ei olisi virhediagnooseille tai diagnosoimattomuudelle sijaa! Toivottavasti elämä nyt vihdoin antaisi ottamisen sijaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä se. Kun vain saisimme hoitoa läheiselleni. Nyt tässä 10-vuoden aikana olemme saaneet tavata kymmenittäin terveyskeskuslekureita jotka eivät ota tosissaan ja pomputtelevat paikasta toiseen. Mutta katsotaan nyt, että mitä tulevaisuus tuo...

      Poista
  2. Valitettavasti tämä on tätä päivää. Resurssipulan vuoksi apua ei saa edes rahalla ja ihmisiä pompotetaan lääkäriltä toiselle, kunnes kenelläkään ei ole enää kokonaiskuvaa tilanteesta. Jokaisella käynnillä tarina on aloitettava alusta asti uudelleen...

    Toivotaan, että tämä tarina saa onnellisen lopun <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juurikin tuo on niin totta, että kokonaiskuvaa ei tilanteesta kukaan tiedä, kun lekureita on ollut niin monta. Ja koska läheiseni sairaus elää, niin sen diagnisoiminen on mahdotonta ilman pidempiaikaista seurantaa. Mä niin toivon että tämä tulisi vihdoin muuttumaan parempaan suuntaan.

      Poista
  3. Arvostan rohkeuttasi !

    VastaaPoista
  4. Tsemppiä ja voimia kipeään tilanteeseen! Mä en ymmärrä myöskään, että miksi ihmisten hoitamisesta säästetään. Lääkkeillä yritetään korvata keskusteluapua ja läsnäoloa. Lääkkeet ovat toki hyödyllisiä moniin tilanteisiin, mutta ihan kaikkea ei niilläkään voida parantaa.

    Itse jouduin kerran työelämässä tilanteeseen jonka selvittämiseen olisin kaivannut debriefingiä. Sain tabletteja. Ne eivät auttaneet. Olisin kaivannut ammattilaisen apua, jota en saanut. Sanoin lääkärille, että en halua tabletteja, haluan keskusteluapua. Resurssit, ei meillä ole nyt aikoja antaa kuin kahden viikon päähän. Sain 6 päivän annokseen reseptin. Lääkettä sai vain 30 päivän pakkauksissa, joten ostin sitten sellaisen. Jos olisin syönyt 30 päivän annoksen olisin todennäköisesti koukuttunut lääkkeeseen. En syönyt lääkkeitä, heitin ne roskiin, en uskaltanut ottaa niitä enää toisen annoksen jälkeen, Oli paha olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen myös miettinyt sitä, että miksi terapiat ovat ns. vaikeampia saada kun lääkkeillä parannus...
      Jos mietitään sitä, että terapian (ja lääkkeiden) avulla voisi ihmisen saada "terveeksi", mutta ilman terapiaa ihmisen täytyy kärsiä kymmeniä vuosia niin kumpi tulee kalliimmaksi yhteiskunnalle?
      Vaikeita asioita ja on kyllä pakko myöntää että mua ihan oikeasti pelottaa tulevaisuus! Millainen on terveydenhuolto kun aikaa on mennyt 10-20 vuotta eteenpäin jos se on nyt jo ihan retuperällä??

      Toivottavasti sä voit jo paremmin. <3

      Poista
  5. Toivon sydämeni pohjasta, että saat apua ja tarvitsemaasi hoitoa!

    Itsekin olen sairastunut jokin aikaa sitten ja vaikka tilanteeni ei vielä ehtinyt liian pahaksi, on avun saaminen tuntunut ylitsepääsemättömän vaikealta. Mietinkin, miten paljon huonommassa kunnossa olevat ihmiset jaksavat kun itselläkään ei uskoa ole meinannut riittää!

    Voimavaroja ei ollut hakeutua kunnalliselle puolelle, se tuntui niin tuskaisen pitkältä odottamiselta. Menin yksityiselle psykiatrille mutta eipä sinnekään ihan heti saanut vastaanottoaikaa. Ensin koitetaan saada lääkehoidolla minut sellaiseen vointiin, että jaksan alkaa psykoterapian ja toivottavasti myös Kelan tukemana. Siihenkin vaaditaan ensin kolmen kuukauden hoitosuhde ja ties mitä, tuntuu todella pitkältä ajalta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivon itse myös, että läheiseni (en siis minä) saisi hoitoa nyt vihdoin ja viimein. Paljon on voimia myös itselläni mennyt kun olen katsonut läheisen pahaa oloa.

      Mielenterveystyöhön täytyisi ehdottomasti enemmän panostaa suomessa! Suomalaiset tulisivat säästämään pitkässä juoksussa selvää rahaa siinä, ettei olisi sairauspoissaoloja töistä ja terveysmenot olisivat pienempiä. Mutta itse en paljon pysty vaikuttamaan, toivon vain että "päättäjät" ymmärtäisivät asian.

      Toivottavasti siellä olisi jo paremmin asiat. <3

      Poista
    2. Niin vähän arvelinkin mutta en ollut aivan varma, kirjoitatko tässä itsestäsi vai jostain toisesta! :)

      Tuntuu todella kurjalta kuulla, että joutuu olemaan noin kauan ilman apua vaikka sen piiriin hakeutuukin. Tiedän omastakin kokemuksestani, että läheisillekin sairastuneen ihmisen auttaminen ja avuttomuuden tunne voi olla todella kuormittavaa. Oletko itse käynyt keskustelemassa omista tuntemuksistasi? Mielenterveyspotilaiden läheisillekin on tarjolla keskusteluapua, suosittelen sitä lämpimästi.

      Minähän koitin vähän liian pitkään selvitä omillani, arvelin olon helpottavan ajan kanssa enkä halunnut huolestuttaa läheisiäni. Luonnollisestikaan tästä salailusta ei ollut muuta kuin haittaa ja tilanne pitkittyi pahentaen oloani.

      Ennaltaehkäisevä työtä tarvitaan ehdottomasti, kynnys avun hakemiseksi tarpeeksi aikaisessa vaiheessa pitää saada tarpeeksi matalaksi! Keskusteluavun saaminen läpi koko elämän tekisi meille kaikille hyvää.

      Kiitos, hiljalleen! :) Hoitoni on vielä aika alussa mutta olen luottavaisin mielin.

      Poista
    3. Itse saan kyllä heti keskusteluapua jos tarvitsen, nyt en ole onneksi tarvinnut. Muistat vain että tärkeintä on hengitys, kaikki muu on plussaa. <3
      Päivä kerrallaan, asioilla on tapana järjestyä.

      Poista

Kaunis kiitos kommentista!