maanantai 6. heinäkuuta 2015

Kotka on otettu haltuun




Tervehdys blogimaailma!

Täällä on ollut pieni hiljaiselo blogin suhteen. Viime viikko oli vaikea. Jotenkin totaalisen ahdistava. Ehkä se arki teki nyt sitten sen, että koko maailmani tuntui ihan vääristyneeltä.
Olin ärtyisä, pelokas ja itkuinen. Vihainen ja pettynyt. Tuntui että en pysty mihinkään. Velloin oikein kunnolla sellaisessa "itku-potku-raivarit" mielentilassa.
Meillä oli sisarusteni kanssa mökkiviikonloppukin varattuna Kotkassa, mutta mä peruin sinne lähtöni paskan fiiliksen takia.
Kunnes tajusin torstaina, että mun perheenihän (sisarukseni) on parasta terapiaa pahaan olooni.
Toinen pomoistani (joo, mulla on kaksi maailman upeinta pomoa!!!) laittoi ruksin perjantaille, eli otin siihen vapaapäivän ja pakkasin laukut...




...ja lähdin ottamaan Kotkan haltuun. (Instassa lisää kuvia #kotkahaltuun)

Olimme vuokranneet mökin viikonlopuksi. Mökissä oli kaikki mahdolliset herkut, joten saimme käyttää ajan juuri siihen mitä kaipasinkin, eli olemiseen ja rentoutumiseen.




Ensimmäiseen vuorokauteen kuului kuohuviiniä, musiikkia, Kotkan yöelämä, naku-uinti aamuyöstä, aamuyön piknik, paljon keskustelua ja tietysti kyyneleitä. Naurua, iloa ja muistoja.

Seuraavana päivänä nautiskelimme rantsussa. Aurinko helli meitä kunnolla, jopa niin kunnolla että mun koko takaosastoni muuttui punaiseksi. Tulipunaiseksi...
On muuten ollut haasteellista rasvailla omaa selkäänsä, tuli sekin nyt koettua tässä sinkkuna eläessä.







Muuten olikin ihanan perinteistä möksäelämää. Grillailua, hyvää ruokaa, saunomista, korttipeliä, auringonlasku, naurua, syvällisiä keskusteluja, monenlaista pohdintaa ja lepoa.

Olen kyllä niin onnekas, että elämässäni on niin upeita ihmisiä. Sisarukseni, sielunsiskoni, ystäväni, kaverini, tuttavani...
Perheeni, työkaverini/pomoni, uudet tuttavuudet ja jopa tuntemattomat ihmiset ovat tuoneet elämääni tämän kuuden viimeisen viikon aikana paljon onnea sekä iloa. Tunteen, ettei tämä elämäni päättynytkään avioeroon vaan että nyt on alkamassa se MINUN oma elämäni. Se elämä missä minä kuuntelen omia tarpeitani. Se onkin aivan uutta. Uutta ja aika pelottavaa, vaikkakin jännittävää!








Viikonloppuna vihdoin tajusin sen, että minä olen ihan oikeasti tässä nyt ihan yksin.
Yksin ja niin vapaa!





Kotkasta toipuen,

Jonna